...no minä se en ainakaan ole! Nyt on tullut tutuksi koko yön valvomiset ja kaikki mahdolliset ääripäät mihin mun hermot saattaa yltää ja mihin ne ei yllä ja minkälaisia tunteita siitä syntyy.
Olen ollut kovin väsynyt viime aikoina ja en ole jaksanut päivittää blogia. Onneksi mulla ei tietääkseni ole niin isoa lukijakuntaa että olisivat oven takana jonoksi asti kiukkuamassa että mikset kirjoita. Vähän se vaan omaa itteä kaihertaa kun ei saa tekstimuotoista muistoa aikaiseksi kun ei vain jaksa tai ehdi keskittyä.
Lapsoset ketterät kotihaasta ovat sairastaneet urakalla. Pahin asia mikä tähän liittyy on oireyhtymä nimeltä ALLERGINEN UNETTOMUUS. Sitten kun siitä päästään välillä yli niin meinaa äitillä olla ylikierros- ja yliväsymysunettomuus. Pahimmillaan se aiheuttaa hirveää skitsotusta jonka vuolaasti ammennan kanssasisarteni niskaan. Onneksi heitä on ihana monipäinen joukko joka ottaa maailmantuskani vastaan ja saa minut poikkeuksetta hyvälle tuulelle heti pahimman äksyn jälkeen! Ja saa ne mulle usein kyyneleetkin silmiin, on ne niin ihania. Kiitos elokuiset <3
